Tuntematon hoitaja

Hoitoala. Se niin alas poljettu matalapalkkainen jokaisen haavetyö. Kun hoitaja konahtaa aiheesta, joku viisas tulee ja sanoo "itse olet ammattisi valinnut" tai "Sehän on kutsumusammatti". Kyllä niin olen työni valinnut. Rakastan työtäni ja teen sitä hyvin mielelläni, vaikkakin kroppa ja järki on toisinaan koetuksella, rahapussin nyörit on erittäin tiukalla ja uusia lakeja tulee lakien perään. Me joustamme ja teemme työmme niin hyvin kuin pystymme.

Kolmivuorotyö on itsessään jo haastava, ei ole usein viikonloppuvapaita, ei välttämättä kahta vapaapäivää perätysten, saattaa olla että jäädään klo:13-21 vuoron jälkeen yhden päivän vapaalle ja sitten aamuvuoroon klo 7-15. Se yksi vapaapäivä usean työpäivän jälkeen ei tunnu ihan missään, nyt kun on tämä ergonominen työaika (mikä ei todellakaan minun mielenterveydelleni käy) niin se yksi ainoa vapaapäivä menee juurikin maatessa kotona, kun pyykkivuori huutaa pesemistä ja lapset juoksevat rallia kysellen, "Äiti, lähdetäänkö puistoilemaan" tai milloin mihinkin aktiviteetteihin. Juu ei lähdetä, äiti on aika poikki. Toisille se on tosi hyvä, minä taas kuulun niihin joille ei ole. Hoitajilla on myös omat perheet ja elämä, ei vain se työ. Mutta tämä uusi työaikalaki ei todellakaan mahdollista sitä omaa elämää.

Vanhusten parissa on ihana työskennellä, kuunnella vanhoja tarinoita erilaisesta elämästä, jolloin ei ollut kaikkea mahdollista teknologiaa mitä tänäpäivänä löytyy. Jos ajatellaan vaikka 50 vuotta takaperin. Toimeentulo ei jokaisessa talossa ollut itsestäänselvyys. Mutta elämä olikin sitten paljon vaatimattomampaa, ihmiset tulivat toimeen huomattavasti vähemmällä. Lainaten isääni "Silloin kun olin pikkupoika, ei ollut puhelimia, kenkäpuhelimella soitettiin." Niimpä niin. Palataampa asiaan.

On vanhuksia joilla on persoona muuttunut aivan täysin, luonteeltaan kiltti, rauhallinen hymyilevä ihminen on muuttunut täysin erilaiseksi. Mikäli joskus asiat eivät mene juuri niinkuin asiakas toivoo, saatetaan hoitaja haukkua kaikilla mitä pahimmilla haukkumanimillä, tai pahimmassa tapauksessa hoitaja saa nyrkistä tai hampaan jäljet käsivarteensa. Kaikki ilkeydet mitä hoitaja joutuu kuulemaan täytyy vaan pystyä unohtamaan, koska kyseessä on sairas vanhus. Vaikka olemme hoitajia, ei meidän tarvitse niellä todellakaan kaikkea. Me teemme työtämme, emmekä todellakaan ole kenenkään kiusaksi, vaan autamme parhaamme mukaan.

 Mutta sitten tulee Reetta 90v joka EI tarvitse hoitajan apua, on aina itse pärjännyt ja huolehtinut itsestään ja perheestään, sekä karjastaan. On lähtenyt klo:5 aamulla navettaan ja on jälleen menossa. Vaikka tiuku näyttää klo:17 iltäpäivällä eikä karjaa ole ollut enään noin. 30 vuoteen. Kerroppa se sitten hienotunteisesti muistisairaalle, joka ei millään halua uskoa ettei Lyydiaa tarvitse lypsää. Kaikki tarvitsevat ja ansaitsevat hyvän kunnioittavan hoidon ja huolenpidon sekä inhimillisen kohtelun ihmisenä, vaikka hänen oma käytös olisi välillä huonoa. Vanhukset palaavat monesti mielessään sinne omaan perhe arkeensa pienten lastensa luokse, monestikaan he eivät tunne aikuisia lapsiaan. Tämä on erittäin surullista.

Hoitajien oloja mielestäni täytyisi helpottaa, työ on raskasta fyysisesti, että henkisesti. Hoitajat jotka ovat työskennelleet alalla vuosikymmeniä, eivät ole ruumiillisesti enää huippukunnossa. Työ on erittäin fyysistä. Vaikka olemassa on erinäisiä apuvälineitä helpottamassa työntekoa, silti käytämme käsiämme ja jalkojamme, KOKO AJAN. Palkkaus on pieni siihen nähden mitä työ edellyttää. Vastuu on valtava. Työtä ei voi tehdä väsyneenä, aivot sumussa. Tarkkana täytyy olla, lääkehoidon toteutuksessa ei ole virheille varaa. Kyse on kuitenkin ihmisten hyvinvoinnista ja hengestä. Eikö hoitajia saada lisää, että hoito olisi arvokkaampaa ja aikaa asukasta kohti olisi enemmän. Nämä vanhukset ovat rakentaneet meille tämän perustan, eikö he ansaitse parempaa? Emme saa ajatella että vanhukset ja hoitajat ovat vain suomen taloudelle menoerä. Kaikki me olemme ihmisiä, ja ansaitsemme parempaa, eikö käytettäisi suomen varoja oman kansan hyvinvointiin, tuottivatpa he sitten tai eivät.
Hoitajatkin ansaitsevat kunnioitusta. Aina pelkkä Kiitos ei riitä. Hoitajatkin väsyvät joskus ja kuka hoitaa jos hoitajat loppuvat?

Tässä minun ajatuksiani vanhusten ja hoitajien hyvinvoinnista.

COVID-19

Aiempi vuodatukseni kotikoulusta ei tarkoittanut sitä että laittaisin mieluummin lapseni kouluun. Yhteiskunta ei mielestäni nouse ylös sillä että laitamme pienet lapset alttiiksi viirukselle. Omani on 6 vuotias ja kysyi minulta että joko se tauti on selätetty. Ei ole ei. Itse hoitoalalla vanhusten parissa työskentelevänä, olemme tehneet kaikkemme ja minä ainakin olen rajoittanut omaa yksityiselämääni jo senkin takia, että mahdollista viirusta en vie työpaikalleni. En halua ottaa omalletunnolleni mahdollisia ihmishenkiä vievää tautia työpaikallani. Kunpa nyt ei mentäisi perse edellä puuhun. Mieluummin hoidan terveitä vanhuksia ja huolehdin tyttäreni opetuksesta itkujen ja hammasten kiristyksen kanssa, sekä viihdytän päiväkoti ikäistä tytärtäni jos millaisilla tempuilla, että hän viihtyisi kotona ilman leikkikavereitaan. Me vanhemmat teemme mitä tahansa omien pellavapäiden takia ja moni on varmasti kauhuissaan Suomen päättäjien päätöksestä. Mielestäni tässäkin asiassa olisi pitänyt kysyä mielipidettä muiltakin, eikä luottaa tilastotietoihin ja muutaman ihmisen mielipiteeseen. Itse olemme suhteellisen hyvässä asemassa täällä pohjoisen perukoilla, lapseni koulussa ei ole useita satoja oppilaita, sekä tartuntoja on täällä hyvin vähän. Mutta yksikin riittää tartuttamaan toisen ja niin viirus jatkaa kulkuaan. Jokainen sairastuminen on liikaa. Tässäkin tapauksessa vanhukset ovat huonossa asemassa sekä lapset jotka laitetaan altistumaan sen varjolla ettei tauti ole heille vaarallinen, jokainen lapsikin on yksilö, viirus on pirullinen ja tämä muuntautuu kokoajan joten voimmeko olla varmoja siitä että tauti ei ole lapsille vaarallinen? Minä en ainakaan siihen luota. Nämä veijarit kun eivät voi itse päättää enää siitä että pysyvät kotona. Ugh. Olen puhunut.


TheSuperMamma