TheSuperMamma
maanantai 1. kesäkuuta 2020
Vanhemmat vapaalla.
Meillä oli pitkästä aikaa viikonloppuna puolison kanssa kahdenkeskistä aikaa, jota vietimme mökillämme. Saunottiin, syötiin ja oltiin vain, nautittiin rauhasta ja hiljaisuudesta.
Kesä saapuu ja emme juurikaan pääse nauttimaan yhteisestä ajasta, koska hänen työnsä on kausipainotteista ja silloin kun on lämmintä ja kuivaa, hän tekee erityisen pitkiä työpäiviä.
Joskus poden huonoa omaatuntoa siitä että kysyn isovanhempia hoitamaan lapsia, koska A. Lapset yleensä jäävät itkien, koska äitiä tulee iso ikävä. B. Minulle on joskus sanottu että hoidatan lapsia liikaa muilla. Kyllä. Lapset ovat päivähoidossa työntekoni takia, mutta ei kyllä isovanhempien kanssa todellakaan kovin monesti sen takia että itse pääsisin viettämään aikaa ystävieni tai puolisoni kanssa. Tunnen muutamia vanhempia jotka ovat katkeria siitä, että joskus pääsen jossain käymään yksin, kuittailevat että "Eihän sitä pääse mihinkään ilman lapsia" tai "helppoahan se on kun on joku hoitamassa" TAI "Isovanhemmat väsyy kun jatkuvasti hoitaa teidän lapsia" Miksi pitää saada toinen ihminen tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä että haluaa joskus olla rauhassa. Jokainen tekee tahollaan itse ratkaisut, haluaako antaa lapsensa toiselle hoitoon. Ei se ole minun syytäni jos he eivät halua tukiverkostoaan hyödyntää. Jokaisella vanhemmalla on oikeus nauttia elämästä ja saada mahdollisuus viettää aikaa aikuisessa seurassa, tai vaikkapa yksin. Sitä jaksaa huomattavasti paremmin perhearkea, kun saa huilata hetken. Rakastan lapsia ja haluan viettää heidän kanssa kaiken mahdollisen vapaa-ajan mitä on, mutta joskus on vain ihan pakko saada olla ilman minkäänlaista meteliä.
Kun olin pieni, äiti ja isä tykkäsivät olla paljon mökillä ja meidän kolmen nuorimman piti lähteä mukaan, he harvoin viettivät aikaa kahdestaan, ei meillä juurikaan ollut ulkopuolista hoitajaa kotona, tai emme menneet hoitoon muualle. Joskus hyvin hyvin harvoin olimme mummun luona yötä, mutta ei läheskään edes joka vuosi. Äiti oli meidän kanssa pitkään kotona ja isä töissä. Olen miettinyt monesti mistä isä ja äiti ammensivat sen jaksamisen, kun harvoin olivat erossa meistä. Itse ainakin haluan ja tarvitsen omaakin aikaa, että jaksan pyörittää perhettä ja arkea. Olen kiitollinen, että minullekkin joskus suodaan tämä mahdollisuus.
Uskaltakaa käyttää se mahdollisuus jos sellainen vain suinkin tarjotaan. Ei ole väärin viettää välillä aikaa itsensä tai muiden aikuisten kanssa. Päinvastoin, se tekee vain hyvää. Puhua ilman että pieni pellavapää tulee ja keskeyttää jokaisen lauseen, tai että joudut olemaan kokoajan silmät selässäkin, että tiedät missä he menevät ja mitä he tekevät. Vanhemmuus on kuin työ, teet tulosta koko ajan, näet lasten kasvavan, opetat heitä elämään ja toimimaan oikein. Tämä työ on vain kokoaikaista, ei siitä pääse irtaantumaan joka päivä kun työ on tehty. Olet kokoajan siinä, joten kyllä joskus on oikeus huilata. Tämä työ kestää läpi elämän, vaikka heistä tulee joskus aikuisia, he tarvitsevat aina vanhempiaan. Vanhemmuus on rikkaus, mutta niin on myös ystävät ja se puolisokin.
Mummoni sanoja lainaten "Oon minä rikas vaikka ei mulla rahaa olekaan, mulla on iso perhe ja se on todellista rikkautta"
perjantai 22. toukokuuta 2020
Tuntematon hoitaja
Hoitoala. Se niin alas poljettu matalapalkkainen jokaisen haavetyö. Kun hoitaja konahtaa aiheesta, joku viisas tulee ja sanoo "itse olet ammattisi valinnut" tai "Sehän on kutsumusammatti". Kyllä niin olen työni valinnut. Rakastan työtäni ja teen sitä hyvin mielelläni, vaikkakin kroppa ja järki on toisinaan koetuksella, rahapussin nyörit on erittäin tiukalla ja uusia lakeja tulee lakien perään. Me joustamme ja teemme työmme niin hyvin kuin pystymme.
Kolmivuorotyö on itsessään jo haastava, ei ole usein viikonloppuvapaita, ei välttämättä kahta vapaapäivää perätysten, saattaa olla että jäädään klo:13-21 vuoron jälkeen yhden päivän vapaalle ja sitten aamuvuoroon klo 7-15. Se yksi vapaapäivä usean työpäivän jälkeen ei tunnu ihan missään, nyt kun on tämä ergonominen työaika (mikä ei todellakaan minun mielenterveydelleni käy) niin se yksi ainoa vapaapäivä menee juurikin maatessa kotona, kun pyykkivuori huutaa pesemistä ja lapset juoksevat rallia kysellen, "Äiti, lähdetäänkö puistoilemaan" tai milloin mihinkin aktiviteetteihin. Juu ei lähdetä, äiti on aika poikki. Toisille se on tosi hyvä, minä taas kuulun niihin joille ei ole. Hoitajilla on myös omat perheet ja elämä, ei vain se työ. Mutta tämä uusi työaikalaki ei todellakaan mahdollista sitä omaa elämää.
Vanhusten parissa on ihana työskennellä, kuunnella vanhoja tarinoita erilaisesta elämästä, jolloin ei ollut kaikkea mahdollista teknologiaa mitä tänäpäivänä löytyy. Jos ajatellaan vaikka 50 vuotta takaperin. Toimeentulo ei jokaisessa talossa ollut itsestäänselvyys. Mutta elämä olikin sitten paljon vaatimattomampaa, ihmiset tulivat toimeen huomattavasti vähemmällä. Lainaten isääni "Silloin kun olin pikkupoika, ei ollut puhelimia, kenkäpuhelimella soitettiin." Niimpä niin. Palataampa asiaan.
On vanhuksia joilla on persoona muuttunut aivan täysin, luonteeltaan kiltti, rauhallinen hymyilevä ihminen on muuttunut täysin erilaiseksi. Mikäli joskus asiat eivät mene juuri niinkuin asiakas toivoo, saatetaan hoitaja haukkua kaikilla mitä pahimmilla haukkumanimillä, tai pahimmassa tapauksessa hoitaja saa nyrkistä tai hampaan jäljet käsivarteensa. Kaikki ilkeydet mitä hoitaja joutuu kuulemaan täytyy vaan pystyä unohtamaan, koska kyseessä on sairas vanhus. Vaikka olemme hoitajia, ei meidän tarvitse niellä todellakaan kaikkea. Me teemme työtämme, emmekä todellakaan ole kenenkään kiusaksi, vaan autamme parhaamme mukaan.
Mutta sitten tulee Reetta 90v joka EI tarvitse hoitajan apua, on aina itse pärjännyt ja huolehtinut itsestään ja perheestään, sekä karjastaan. On lähtenyt klo:5 aamulla navettaan ja on jälleen menossa. Vaikka tiuku näyttää klo:17 iltäpäivällä eikä karjaa ole ollut enään noin. 30 vuoteen. Kerroppa se sitten hienotunteisesti muistisairaalle, joka ei millään halua uskoa ettei Lyydiaa tarvitse lypsää. Kaikki tarvitsevat ja ansaitsevat hyvän kunnioittavan hoidon ja huolenpidon sekä inhimillisen kohtelun ihmisenä, vaikka hänen oma käytös olisi välillä huonoa. Vanhukset palaavat monesti mielessään sinne omaan perhe arkeensa pienten lastensa luokse, monestikaan he eivät tunne aikuisia lapsiaan. Tämä on erittäin surullista.
Hoitajien oloja mielestäni täytyisi helpottaa, työ on raskasta fyysisesti, että henkisesti. Hoitajat jotka ovat työskennelleet alalla vuosikymmeniä, eivät ole ruumiillisesti enää huippukunnossa. Työ on erittäin fyysistä. Vaikka olemassa on erinäisiä apuvälineitä helpottamassa työntekoa, silti käytämme käsiämme ja jalkojamme, KOKO AJAN. Palkkaus on pieni siihen nähden mitä työ edellyttää. Vastuu on valtava. Työtä ei voi tehdä väsyneenä, aivot sumussa. Tarkkana täytyy olla, lääkehoidon toteutuksessa ei ole virheille varaa. Kyse on kuitenkin ihmisten hyvinvoinnista ja hengestä. Eikö hoitajia saada lisää, että hoito olisi arvokkaampaa ja aikaa asukasta kohti olisi enemmän. Nämä vanhukset ovat rakentaneet meille tämän perustan, eikö he ansaitse parempaa? Emme saa ajatella että vanhukset ja hoitajat ovat vain suomen taloudelle menoerä. Kaikki me olemme ihmisiä, ja ansaitsemme parempaa, eikö käytettäisi suomen varoja oman kansan hyvinvointiin, tuottivatpa he sitten tai eivät.
Hoitajatkin ansaitsevat kunnioitusta. Aina pelkkä Kiitos ei riitä. Hoitajatkin väsyvät joskus ja kuka hoitaa jos hoitajat loppuvat?
Tässä minun ajatuksiani vanhusten ja hoitajien hyvinvoinnista.
Kolmivuorotyö on itsessään jo haastava, ei ole usein viikonloppuvapaita, ei välttämättä kahta vapaapäivää perätysten, saattaa olla että jäädään klo:13-21 vuoron jälkeen yhden päivän vapaalle ja sitten aamuvuoroon klo 7-15. Se yksi vapaapäivä usean työpäivän jälkeen ei tunnu ihan missään, nyt kun on tämä ergonominen työaika (mikä ei todellakaan minun mielenterveydelleni käy) niin se yksi ainoa vapaapäivä menee juurikin maatessa kotona, kun pyykkivuori huutaa pesemistä ja lapset juoksevat rallia kysellen, "Äiti, lähdetäänkö puistoilemaan" tai milloin mihinkin aktiviteetteihin. Juu ei lähdetä, äiti on aika poikki. Toisille se on tosi hyvä, minä taas kuulun niihin joille ei ole. Hoitajilla on myös omat perheet ja elämä, ei vain se työ. Mutta tämä uusi työaikalaki ei todellakaan mahdollista sitä omaa elämää.
Vanhusten parissa on ihana työskennellä, kuunnella vanhoja tarinoita erilaisesta elämästä, jolloin ei ollut kaikkea mahdollista teknologiaa mitä tänäpäivänä löytyy. Jos ajatellaan vaikka 50 vuotta takaperin. Toimeentulo ei jokaisessa talossa ollut itsestäänselvyys. Mutta elämä olikin sitten paljon vaatimattomampaa, ihmiset tulivat toimeen huomattavasti vähemmällä. Lainaten isääni "Silloin kun olin pikkupoika, ei ollut puhelimia, kenkäpuhelimella soitettiin." Niimpä niin. Palataampa asiaan.
On vanhuksia joilla on persoona muuttunut aivan täysin, luonteeltaan kiltti, rauhallinen hymyilevä ihminen on muuttunut täysin erilaiseksi. Mikäli joskus asiat eivät mene juuri niinkuin asiakas toivoo, saatetaan hoitaja haukkua kaikilla mitä pahimmilla haukkumanimillä, tai pahimmassa tapauksessa hoitaja saa nyrkistä tai hampaan jäljet käsivarteensa. Kaikki ilkeydet mitä hoitaja joutuu kuulemaan täytyy vaan pystyä unohtamaan, koska kyseessä on sairas vanhus. Vaikka olemme hoitajia, ei meidän tarvitse niellä todellakaan kaikkea. Me teemme työtämme, emmekä todellakaan ole kenenkään kiusaksi, vaan autamme parhaamme mukaan.
Mutta sitten tulee Reetta 90v joka EI tarvitse hoitajan apua, on aina itse pärjännyt ja huolehtinut itsestään ja perheestään, sekä karjastaan. On lähtenyt klo:5 aamulla navettaan ja on jälleen menossa. Vaikka tiuku näyttää klo:17 iltäpäivällä eikä karjaa ole ollut enään noin. 30 vuoteen. Kerroppa se sitten hienotunteisesti muistisairaalle, joka ei millään halua uskoa ettei Lyydiaa tarvitse lypsää. Kaikki tarvitsevat ja ansaitsevat hyvän kunnioittavan hoidon ja huolenpidon sekä inhimillisen kohtelun ihmisenä, vaikka hänen oma käytös olisi välillä huonoa. Vanhukset palaavat monesti mielessään sinne omaan perhe arkeensa pienten lastensa luokse, monestikaan he eivät tunne aikuisia lapsiaan. Tämä on erittäin surullista.
Hoitajien oloja mielestäni täytyisi helpottaa, työ on raskasta fyysisesti, että henkisesti. Hoitajat jotka ovat työskennelleet alalla vuosikymmeniä, eivät ole ruumiillisesti enää huippukunnossa. Työ on erittäin fyysistä. Vaikka olemassa on erinäisiä apuvälineitä helpottamassa työntekoa, silti käytämme käsiämme ja jalkojamme, KOKO AJAN. Palkkaus on pieni siihen nähden mitä työ edellyttää. Vastuu on valtava. Työtä ei voi tehdä väsyneenä, aivot sumussa. Tarkkana täytyy olla, lääkehoidon toteutuksessa ei ole virheille varaa. Kyse on kuitenkin ihmisten hyvinvoinnista ja hengestä. Eikö hoitajia saada lisää, että hoito olisi arvokkaampaa ja aikaa asukasta kohti olisi enemmän. Nämä vanhukset ovat rakentaneet meille tämän perustan, eikö he ansaitse parempaa? Emme saa ajatella että vanhukset ja hoitajat ovat vain suomen taloudelle menoerä. Kaikki me olemme ihmisiä, ja ansaitsemme parempaa, eikö käytettäisi suomen varoja oman kansan hyvinvointiin, tuottivatpa he sitten tai eivät.
Hoitajatkin ansaitsevat kunnioitusta. Aina pelkkä Kiitos ei riitä. Hoitajatkin väsyvät joskus ja kuka hoitaa jos hoitajat loppuvat?
Tässä minun ajatuksiani vanhusten ja hoitajien hyvinvoinnista.
lauantai 2. toukokuuta 2020
COVID-19
Aiempi vuodatukseni kotikoulusta ei tarkoittanut sitä että laittaisin mieluummin lapseni kouluun. Yhteiskunta ei mielestäni nouse ylös sillä että laitamme pienet lapset alttiiksi viirukselle. Omani on 6 vuotias ja kysyi minulta että joko se tauti on selätetty. Ei ole ei. Itse hoitoalalla vanhusten parissa työskentelevänä, olemme tehneet kaikkemme ja minä ainakin olen rajoittanut omaa yksityiselämääni jo senkin takia, että mahdollista viirusta en vie työpaikalleni. En halua ottaa omalletunnolleni mahdollisia ihmishenkiä vievää tautia työpaikallani. Kunpa nyt ei mentäisi perse edellä puuhun. Mieluummin hoidan terveitä vanhuksia ja huolehdin tyttäreni opetuksesta itkujen ja hammasten kiristyksen kanssa, sekä viihdytän päiväkoti ikäistä tytärtäni jos millaisilla tempuilla, että hän viihtyisi kotona ilman leikkikavereitaan. Me vanhemmat teemme mitä tahansa omien pellavapäiden takia ja moni on varmasti kauhuissaan Suomen päättäjien päätöksestä. Mielestäni tässäkin asiassa olisi pitänyt kysyä mielipidettä muiltakin, eikä luottaa tilastotietoihin ja muutaman ihmisen mielipiteeseen. Itse olemme suhteellisen hyvässä asemassa täällä pohjoisen perukoilla, lapseni koulussa ei ole useita satoja oppilaita, sekä tartuntoja on täällä hyvin vähän. Mutta yksikin riittää tartuttamaan toisen ja niin viirus jatkaa kulkuaan. Jokainen sairastuminen on liikaa. Tässäkin tapauksessa vanhukset ovat huonossa asemassa sekä lapset jotka laitetaan altistumaan sen varjolla ettei tauti ole heille vaarallinen, jokainen lapsikin on yksilö, viirus on pirullinen ja tämä muuntautuu kokoajan joten voimmeko olla varmoja siitä että tauti ei ole lapsille vaarallinen? Minä en ainakaan siihen luota. Nämä veijarit kun eivät voi itse päättää enää siitä että pysyvät kotona. Ugh. Olen puhunut.
TheSuperMamma
TheSuperMamma
maanantai 27. huhtikuuta 2020
Etäopetusta esikoululaiselle
Olen miettinyt päänipuhki, miten perheissä joissa on useita lapsia, selviävät kotikoulusta.
Meillä on vain yksi koululainen, joka tosin on esikoulussa, niin silti tuntuu toisinaan että en selviä edes yhden lapsen kanssa tästä.
Kun muistelen aikaa taaksepäin, itseäni esikoululaisena, minulta ei todellakaan vaadittu niin paljoa, mitä nykypäivän esikoululaisilta vaaditaan. Leikimme ja lauloimme, ei meillä ollut edes tehtäväkirjoja. Järkytyin kun lapsellani on esikoulukirja, jossa on peräti kaksi puolta, matikka ja äikkä. Tyttäreni osaa kirjoittaa ja lukea, ei minun aikanani opeteltu lukemaan kun vasta ensimmäisellä luokalla, saati että olisi ollut tietoa mikä on tietokone, nyt täytyy osata käyttää tietokonetta tai muita älylaitteita ja tehtäviä täytyy osata tehdä myös sillä. Tuntuu kamalalta katsoa kun pienestä lapsesta on leivottu iso tyttö vajaassa vuodessa. Tehtäviä tehdessämme vieressä istuu 5-vuotias tyttöni joka katsoo silmät suurella mitä teemme, toisinaan ottaa itsekin kynän ja paperin ja tekee perässä tehtäviä. Hän myös lukee ja kirjoittaa jo lyhyitä sanoja. Minusta lasten kuuluisi saada olla lapsia vielä tuossa iässä, itsekään en ole tämän huonompi vaikka en vielä esikoulussa osannut kirjottaa kun oman etunimeni ja siinäkin J kirjain oli tehty väärinpäin. Maailma on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin kahdessakymmenessä vuodessa. Paljon puhutaan lasten lukutaidosta ja älylaitteiden haittavaikutuksista, kun lapset tuijottavat liikaa ruutua eivätkä osaa enää leikkiä. Onhan se selvää että haitat lisääntyy, kun jo esikoulusta lähtien pitää näitä vempeleitä osata käyttää. Molemmilla lapsillani on toki omat tabletit ja isommalla tyttärelläni on puhelin, mutta käyttö on rajattua kaikissa näissä laitteissa, siihen olen tyytyväinen, että näitä käyttöä rajoittavia sovelluksia on tullut markkinoille. Lapseni on erittäin liikkuvaisia molemmat, eivätkä he malta istua yhdessä kohti, voitte vain kuvitella miltä tuntuu tehdä tehtäviä tällaisen elohiiren kanssa ja tehtävistä pitäisi saada taltioitua vielä jotain julkaisukelpoista materiaalia esikouluryhmän whatsappiin, milloin pyydetään lähettämään askartelu tehtävästä kuva, tai jumppatuokiosta video, milloin ääniviesti, joka on nauhoitettu uudelleen ainakin 5 kertaa kun tyttäreni huutaa kesken viestin "EN OSAA" "EN JAKSA" "TÄMÄ ON IHAN TYHMÄÄ". Niimpä. En varmasti ole äitinä ainut jonka mitta kuppi alkaa olla täysi. Mielelläni minä lastani autan ja opastan, mutta kun on kaksi kärsimätöntä ihmistä vastakkain, väkisinkin tulee yhteenottoja ja koulukirja sekä kynät saattavat lentää toiseen päähän huonetta tyttäreni toimesta. Kun perhettä kuormittaa äidin kolmivuorotyö ja isän yrittäjyys, niin välillä tehtäviä tehdään sitten ihan urakalla ja pyritään minimoimaan vahingot, joita syntyisi kun kaikkea ei ole tehty juuri sinä päivänä kun tehtävät on annettu. Ei meillä joudeta istumaan tiettyyn kellonaikaan tietokoneen ääressä, milloin minkäkin Teams lähetyksen takia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)